Moni kakku päältä kaunis - eli miten kävi tonttipohdinnalle?

Kerroin hetki sitten siitä, kuinka mietteissä oli vaihtaa talonrakennus suunnitelmia lennosta ja ostaa melkein valmis talo. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat hyvälle. Kummassakin tontissa oli puolensa ja puolensa. Peltotontilla olisi viimeistelyä vaille valmis komea hirsitalo ja rahan että vaivan säästö. Metsätontilla oma rauha, tarkasti tehdyt suunnitelmat omasta talosta ja paljon rahan ja vaivan näköä.

Eilen tuli sitten käytyä peltotontilla ihastelemassa näyttävää hirsitaloa. Ja todellakin vain ihastelemassa, koska siihen se kierroksen jälkeen jää. Päädyimme aika nopeasti pihasta pois kaartaessa, että jatkamme metsätontin raivausta ja unohdamme valmiit taloot. Kiinteistövälitysfirma oli osannut ottaa kauniit kuvat ja peittää sen kuinka pahasti talo olikaan kesken.

Pala talosuunnitelmaamme

Tai sanotaan näin, että hirsitalo oli ihana. Olisin ollut valmis muuttamaan sinne heti ja rakentamaan laiminlyödyn talon rakkaudella valmiiksi. Olisin ollut valmis sietämään peltotontin kuumuuden ja läheisen hevostilan pölyt. Rakastuin avoimeen olohuoneeseen ja yläkerran näkymiin. Sisustusmateriaalit olivat kauniit ja kalliit. Tunnelma talossa oli kotoisa, ylellinen ja täydellinen toteutus siitä mistä olen aina haaveillut.

Mutta koska moni kakku on päältä kaunis oli tämäkin unelma sitä. Taloa oli rakennettu jo pitkään. Vuosia oikeastaan. Ja siellä selkeästi oltiin jo asuttu monta vuotta. Se mitä kiinteistövälitysfirma yritti myydä uutena oli täyttä valhetta. Kaikki kalleimmat sähkötyöt oli jätetty tekemättä. Keittiön tasoon oli jo palanut kattilanjälkiä ja upotettu induktioliesi oli haljennut. Ulkopuolella ikkunanpielet olivat auki ja talon vierusta rakennettu niin, että sokkeli oli hukkumisvaarassa. Pihassa oleva autotalli oli vain varasto korokkeella niin, että saisi tehdä aikamoisia pihatöitä ennen kuin siihen talliin saisi yhtäkään autoa ajettua. Kodinhoitohuone oli pieni komero missä ei olisi ollut yhtään sitä käytännöllisyyttä mitä olisin kaivannut.

Valmis talo vai rakentaa uusi?

Oli täysi arvoitus mitenkä talo oli suojattu talviaikaan ja kuinka kauan sitä oli rakennettu ennen vesikattoa. Huoneet olivat täynnä sekalaista tavaraa vain kasaan heitettynä niin että kaikkea ei edes päässyt kiertämään. Rappusten kaiteet olivat kuluneet ja jokapuolella henki lannistunut tunnelma jonkun unelmasta johon ei rahkeet tai rahat riittäneet.

Totesimme, että käsissä olisi tikittävä aikapommi. Mitä yllätyksiä rakenteista löytyisi. Hinta oli myös tuhottoman kallis siihen nähden, että uusi ei todellakaan ollut enää uutta eikä edes uutta vastaavaa. Laskemamme säästö olisi haihtunut tuhkana tuuleen jo pelkästään talon vaatimiin lopputöihin pihan rakennuksesta puhumattakaan. Mieheni ammatin takia meidän kuluttajansuojamme olisi olematon. Vedottaisiin siihen, että ammattilaisen pitäisi tietää.

Näkymä tulevalta etuovelta


Vaikkakin jos komea hirsitalo olisi ollut meidän tontilla olisin kirjoittanut nimeni samointein lainapapereihin. Olisin ollut valmis muuttamaan vaikka riskillä. Mutta ei ole ei. Ehkä tämä oli joku maailmankaikkeuden lähettämä varmistus siitä, että seuraa unelmiasi.

Taloesittelyn jälkeen poikkesimme takaisin omalla tontilla. Raikas tuuli puhalsi tervehdyksensä, kun seisoimme siinä kohtaan missä tulisi olemaan etuovi. Katseltiin puidenlatvoja ja todettiin, että tänne me jäädään. Koti on jo täällä.

Kun vauvan käyttöjärjestelmä päivittyi...

Meillä selkeästi päivittyi viime yönä pojan käyttöjärjestelmä. Paha vain, kun vanhemmille unohdettiin lähettää asiasta varoittava ja ohjeistava viesti. Kun vielä eilen vaunuissa nukuttiin sikeästi niin kauan kuin liikenteessä oltiin tai ylipäätään pois kotoa, niin tänään ei todellakaan.
Kaikki meni vielä totutunlaisesti kirppikselle saakka. Siellä kuitenkin herättiin yhtäkkiä ja kitinä alkoi. Vuorotellen oltiin hiljaa vaunujen ollessa liikenteessä ja välillä kitistiin, kun äiti jäi katselemaan pöytien tarjontaa lähimmin. Huuto alkoi, kun mietittiin ostetaanko yksi kulahtanut body pojalle. Ei ostettu.


Huuto loppui, kun päästiin pois kirpputorilta. Vaippakin tarkistettiin. Ei ongelmaa siinä. Pienet sylittelyt tuntuivat auttavan ja matka jatkui seuraavaan kauppaan tyytyväisenä lelulle kikatellen. Huuto alkoi uudestaan krääsäkaupassa, missä äiti mietti ostaako uuden sisustuskorin. Ei ostettu.
Lähdettiin kiireellä kaupasta pois huudon yltyessä niin paljon, että oli pakko pysähtyä yhden kaupan varjoisalle seinustalle ja siinä sitten tissi esillä saada poikaa tyytymään. Vielä eilen ja tänä aamuna syönnit ovat olleet pikahörppyjä. Nyt oltiin tyytyväisenä pitkään tissillä vähät välittäen siitä, että äiti seisoi selkä kadulle päin käsivarret hoosiannaa huutaen. Mikäs siinä syödessä, kun mukava vilvoittava tuuli kutittaa jalkapohjia ja äidin syli on ihan lähellä. Tissikin oli ihan uudella tavalla saatavilla. Ei tässä ole kiire, kun kerrankin rinnalle päästiin.


Matka jatkui lopulta ikuisuudelta tuntuneen imetyksen ja vaipan vaihdon jälkeen taas tyytyväisenä lelulle kikatellen. Seuraavan kerran huuto alkoi, kun äiti oli sovituskopissa koittamassa alerättejä. Ei ostettu.
Nauru ja kikatus alkoi, kun äiti nosti vaunuista pois ja pojan katse osu kahteen nuoreen hyvännäköiseen naiseen... 
Siinä sitten syliteltiin, juteltiin ja oltiin lähekkäin hetki. Vielä kerran koitettiin onnea, kun poika kikatteli taas onnellisena vaunuissa lelulleen ja näytti olevan ihan tyytyväinen oloonsa. Mentiin katsomaan alessa olevia lastenvaatteita. Ei ostettu.
Matka jatkui huutaen torikojulle mistä pikapikaa ostettiin kesäherkut. Poika olalla lähdin kotia kohti. Kun käsi väsyi laskin pojan vaunuihin ja heti kun päästiin kotimatkalle kauas pois vaatekaupoista poika nukahti tyytyväisenä.

Isänsä poika.

Metsä- vai peltotontti? Millainen on hyvä omakotitalotontti?

Meillä on haaveena asua vielä joskus omakotitalossa. Oikeastaan se ei edes ole enää haave vaan käynnissä oleva projekti. Ostimme pari vuotta sitten rauhallisen, syrjäisän rinnetontin keskeltä metsää. Sen tontin piti olla unelmiemme tontti. Kaikki palikat kohtasivat toisensa. Ei tullut mieleen edes harkita muita vaihtoehtoja.

Parin vuoden aikana tonttia on raivattu ja tulevan talon ääriviivat kaivettu esiin. Rakennuslupa on haettu ja myönnetty ja unelmien talon pohjapiirrustukset tehty. Varsinainen rakentaminen aloitetaan kunhan aika on sopiva eli mies saa erään aikaa vievän työprojektin päätökseen.

Tai näin olemme suunnitelleet.

Näkymät talviaikaa metsätontiltamme


Sateisena juhannuksena tuli selailtua asuntoilmoituksia ihan noin huvin vuoksi. En tiedä kannattiko, koska nyt emme tiedä mitä tehdä.

Tonttimme lähellä on myynnissä puolet isompi peltotontti, jossa on viimeistelyä vaille valmis hulppeä hirsitalo. Tämän kokonaisuuden ostamalla säästäisimme myös noin 100 000 euroa, jos talon saisi ostettua miettimällämme tinkihinnalla.

Ongelmana on, että peltotontti on täysin avoin ja tien varrella kun taas oma tonttimme on päättyvän tien päässä ja täysin suojassa naapureilta ja uteliailta ihmisiltä. Mutta kun hirsitalo on aina hirsitalo..

Mitä me haluamme tontilta? Ainakin rauhaa, suojaa, tilaa ja hyvänsijainnin. Hirsitalo on meidän molempien unelma ja suunnitteilla oleva talo ei sellainen ole budjettisyistä.

On plussien ja miinuksien aika.

Oma metsätontti:

+ rauhallinen ja suojassa
+ ei lähinaapureita
+ saamme toteutettu haaveemme itse suunnitellusta omakotitalosta
+ voimme valita heti miellyttävät sisustusmateriaalit
+ tontti on "persoonallinen"
+ suojaisaa puustoa, jotka antavat myös maisemaan ilmettä
+ omalta pihalta pääsee heti metsään
+ hyvä sijainti
+ tontilla tunnelmallinen metsäaukio

- kaikki vielä alussa ja rakentamisen vaiva
- iso rahasyöppö
- paljon raivaus- ja maatyötä sekä pihatöitä
- hyttysiä ja ötököitä
- kalliotontti eli räjäyttelyä luvassa eli lisää kallista rakentamista

Valmis talo peltotontilla:

+ melkein muuttovalmis talo
+ komea hirsitalo
+ maalämpö
+ enemmän huoneita ja tilaa kuin omassa suunnitelmassa
+ iso summa rahansäästöä
+ hyvä sijainti
+ pääsemme nopeammin omakotitaloon
+ isompi tontti, jota ei tarvitse raivata
+ hiljaisen tien varressa
+ mahdollisesti paremmat maisemat talosta (ei tiedä vielä)
+ talossa valmiina kaikki ne piirteet mitä unelmatalossammekin

- tien varressa ja naapuri ihan vieressä
- piha avoin katseille joka puolelta
- ei suojaa eli paahteista auringonpaistetta ja tuulta
- mahdolliset hajuhaitat viereiseltä hevostilalta
- miehen mielestä paljulle ei ole yhtä hyvää paikkaa tiedossa kuin omalla tontilla
- talo on viimeistelyä vaille valmis eli pientä rakentamisesta tehtävissä kuten listat ja terassi ym
- piha tehtävä
- osa talon pintamateriaaleista ei miellytä silmää

Tasapelillä mennään siis toistaiseksi. Olemme jo kysyneet mahdollisuutta näyttöön. Toivottavasti se toisi jotain ratkaisua suuntaan tai toiseen. Tällä hetkellä mies kannattaa omaa tonttia ja minä valmista taloa.

Mielipiteitä? Yleisesti metsä- vai peltotontti? Kumpi teitä miellyttäisi näillä tiedoilla?

Kun vanha traditio kuoli juhannuksena

Tämä juhannussa ollaan anoppilassa. Saa äitikin levätä, kun on anoppi, joka jaksaa innostua vielä neljännestä lapsenlapsesta ja haluaa hoitaa vauvaa. Se tarkoittaa minulle rauhallista saunahetkeä miehen kanssa, hyvin nukuttua yötä sekä päiväunia. Voin myös rauhassa lukea, kun appivanhemmat seurustelevat pojan kanssa. Tuntuu ihan lomalta.

Loma jatkuu vielä lauantainakin, kun kaarramme vanhempieni mökille. Siellä jatkuu sama homma. Saan rauhassa syödä ja olla, kun mummu hoitaa ja hoivaa. Onni on isovanhemmat, jotka haluavat olla lapsenlapsensa kanssa.


Juhannus anoppilassa tarkoittaa myös rantasaunaa ja kaunista järvimaisemaa. Juhannus anoppilassa tarkoittaa kuitenkin myös konkreettisesti muuttunutta elämää. Enää ei kerry ystäviä mukaan rantasaunalle. Enää ei grillata ja tuijotella nuotiota yömyöhään. Nyt ollaan jokainen missä lie. Omien lasten kanssa anoppiloissa, mummoloissa, kotona.

Haikeana tulee katseltua rantasaunan nuotiopaikkaa. Tuolla me vielä viime vuonna oltiin yhdessä. Vähän jo harvenneena joukkona mutta yhdessä. Tuolla me vielä pari vuotta sitten oltiin kaikki. Viettämässä keskikesän juhlaa, koska kenelläkään ei ollut mielessäkään muuta vaihtoehtoa. Haluttiin ehdottomasti olla keskenämme. Vaihtaa kuulumiset. Luoda uusia muistoja. Kerrata vanhoja muistoja. Skoolata kihloille, naimisiin menemisille, syntymäpäiville. Kiusata vauvauteluilla.






Yhtäkkiä ne vauvautelut ovat täyttä totta. Vauvat ovat syntyneet tai syntymässä. Nyt puhutaan ihan eri luokan sammumisista ja oksenteluista ja juomamääristä. Eikä siinä mitään, mutta kun niistä ei puhuta enää kasvotusten. Niistä puhutaan puhelimessa.

Juhannukset ystävien kesken on vietetty. Ainakin joksikin aikaa. Vaikka ystävillämmekin on taapero ikäisiä lapsia, niin silti jostain syystä nyt kaarretaan jokainen muualle kuin sinne missä ennen yhdessä juhlittiin. Itsestäänselvyytenä ettei olla enää yhdessä.

Ehkä vielä joskus taas kokoonnumme yhdessä grillin, saunan ja seurustelun merkeissä. Lapset menevät siinä mukana. Leikkivät keskenään. Ehkä vielä joskus...



Haikea fiilis. Vaikka vanhemmuutta en pois vaihtaisi niin jotenkin nyt juhannuksena huomaa konkreettisesti elämän muuttuneen. Yksi vaihe elämästä on loppunut.

Kun jokin asia on sanaton traditio monta vuotta, ei juhla tunnu enää juhlalta. Saako sitä vielä kokea joskus sitä huoletonta iltaa, kun aika saa kulua, juoma virrata ja naurun raikaa? Ei huolta huomisesta. Ei aikaista herätystä. Ei vastuuta ja velvollisuutta. Jotenkin näin kolmekymmentä täytettyä aikuisuus iski kylmän käden kasvoille. Sinun huolettomat ryyppyiltasi on nyt käytetty.





En kaipaa sitä humalaa enkä todellakaan krapulaa. Kaipaan sitä aikaa ystävien kanssa, kun on aikaa. Kun jokainen haluaa olla juuri siinä missä yhdessä ollaan. Nuotion äärellä vesisateessa, koska nyt on juhannus ja silloin ollaan ulkona. Kaipaan sitä fiilistä, kun heräillään yhdessä ja mennään aamusaunaan. Ollaan vaan.

Hei ystävät. Minulla on ikävä teitä. Vaikka olemme yhteydessä usein, niin silti. Kaipaan teitä. Sitä nuorekasta tyyppiä siellä vanhemmuuden takana. Kaipaan sinua ystäväni, joka ei vielä pari vuotta sitten tiennyt vaipoista mitään ja tuttipullo tarkoitti hauskaa vitsiä.

Ennen kaikkea kaipaan sitä sanatonta yhteisymmärrystä siitä, että vietetään aikaa yhdessä. Tietoa siitä, että varmasti nähdään pian.



Kuvat vuosien varrelta juhannuksen vietosta.



Päivä joka ei ollut ihan kuin Strömssössä

Sen piti olla ihan tavallinen tiistai. Ihan tavallinen päivä keskellä vauva-arkea. Herätys siinä klo 6.00 - 7.00 välissä. Imetystä. Pikkutorkut ja suihkuun. Vauva jatkaisi uniaan. Ajatus oli kaunis ja siihen oli hyvä lohduttautua, kun vauva huusi sylissä, kello juoksi ja hiukset olivat yhä rasvaiset.

Päivä alkoi ihan hyvin. Vauva heräsi ihan ihmisten aikaan. Söi ja nukahti. Yöllä oltiin herätty vain kaksi kertaa syömään, joten yökin oli mennyt ihan nätisti. Vauva nukkui sylissä imetystyynyyn tuettuna, joten oli hetki aikaa lukea. Omaa aikaa heti aamusta. Luksusta.

Sitten se tuli. Vessahätä. Vauva varovasti omaan sänkyynsä ja peitto päälle. Tutti suuhun ja posken silitys, kun vaarallisia merkkejä heräämisestä oli havaittavissa. Jalat ristissä ihan hiljaa, jotta vauva ei herää. 

Ensimmäinen huuto tuli heti, kun olin saanut laskettua vessanpöntön kannen alas ja asettanut itseni pöntölle. Ja huuto jatkui lujempaa samassa tahdissa, kuin koitin hoitaa asiani nopeasti. Miten käsienpesu voi olla yhtäkkiä hidasta?

Eikä se siihen loppunut. Huuto ja kitinä jatkuivat samalla varmuudella kuin kylmä juhannus. Meillä olisi ollut aikataulu. Kymmeneksi piti ehtiä vauvakahvilaan ja sinne oli puolentunnin kävelymatka. Suihkussa olisi käytävä ja aamupala syötävä. Ja juuri tänään iski maailman pahin sylintarve.

Univaje vai kahvin tarve?

Kun on puolitoista tuntia aikaa käydä suihkussa, syödä aamupala, pestä hampaat, imettää vauva, vaihtaa vaatteet ja vaippa, pukea omat vaatteet, varmistaa että hoitolaukussa on kaikki tarvittava, muistaa pakata mukaan kahvilan jälkeen hoidettavat asiat, paketoida postiin laitettava myyntivaate, kammata hiukset, varmistaa että naama ei punoita, muistaa dödö, vaihtaa vauvan vaipat ja vaattet uudestaan, imettää hetki ja syödä aamupala loppuun, on lopputulos se että suihku korvaantui kainaloiden pesulla ja dödöllä sekä kiinni olevilla hiuksilla. Aamupala jugurtilla ja myyntivaatteen pakkaus pikaisella kääräisyllä muovipussiin. 

Matkalla oli pakko poiketa kaupassa hakemassa edes jotain mikä pitäisi nälkää. Smoothie ja suklaapatukka eivät ole sellaisia, mutta ainoat, jotka pystyi syömään lennosta kävellessä. Tietenkin vauva nukahti vasta, kun oltiin tekemässä lähtöä. 

Sääennuste kertoi, että oli sadepäivä. Vauva oli puettu sitä varten ydintalveen sopivilla varusteilla. Olin muistanut jopa ottaa sadetakin itselleni vauhuihin. Sekä sateenvarjon ja vaunujen sadesuojan. Paha vaan että muistin vaunusuojan olemassaolon vasta perillä. 

Kun vauvakahvilaan oli vain kymmenen minuutin kävelymatka, taivas repesi. Tai oikeastaan raottui ja päästi ilmoille muutamia varoittavia pisaroita. Sellaisia jotka sanovat, että nyt olisi viisasta pukea päälle sadetakki ja laittaa sadesuoja vauhuihin. Sellaisia pisaroita, joista muut tietävät, että kohta sataa ja kunnolla. 

Sen sijaan kiskaisin sadetakin päälle vasta, kun huppari alkoi tuntua nihkeältä ja vaunukangas oli täynnä pisaroita. Sadesuojan vaunuihin muistin todellakin vasta, kun näin vauvakahvilan edustalla rivin nätisti sadesuojilla suojattuja vaunuja. Silloin kaivoin ensimmäistä kertaa ikinä suojan esille ja totesin sen olevan epäkäytännöllisin suoja koskaan. Ei muuta kuin suoja vaunujen päälle näön vuoksi. Ainakin saatoin hetken esittää kuuluvani joukkoon. Olevani se fiksu äiti, joka estää vaunuja kastumasta. 

Yleensä irrotan hoitokassin ensin vaunuista ja vasta sen jälkeen nostan pojan pois vaunuista. Yleensä. Nyt epäkäytännöllinen sadesuoja hämmensi minua niin paljon, että nostin pojan pois, taiteilin suojan yhdellä kädellä paikalleen ja tappelin yhdellä kädellä hoitolaukun kiinnittimet auki. Siinä vaiheessa olin kiitollinen, että vauvakahvilaan sai mennä oman aikataulunsa mukaan. Jostain syystä kuitenkin kaikki olivat vain paikalla jo hyvissä ajoin ennen kymmentä tuijotellen pitkään, kun taaperran paikalle naama punaisena, hiukset likaisena, vauva roikkuen sylissä ja huppari märkänä. 

Kun olemme pari tuntia rupatelleet niitä näitä ja minä kertonut tapani mukaan pari härskiä vitsiä siitä kuinka poikamme on löytänyt kätensä ja lutkuttaa sitä koko ajan, oli aika poistua. Olin nolannut itseäni sosiaalisesti taas tarpeeksi, ja poika ilmoitti kiukkukitinällä mielipiteensä asiaan. Väsykiukku alkoi ja tilanne oli ennakoitava ennen vuosisadan huutoa. Viis siitä, että ulkona satoi kaatamalla.

Tietenkin poika nukahti sillä samalla sekunnilla, kun oli pukenut ulkovaatteet päälle ja laittanut hänet varovasti vauhuihin. Sadesuojan olin käärinyt takaisin vaunujen alaosaan, koska mielestäni sen läpi en päässyt tarpeeksi usein tarkkailemaan hengittäähän lapsi yhä. Sitä paitsi menisimme bussilla kauppaan eikä ulkona nyt niin kovaa satanut. 

Ei niin. Siellä satoi vielä lujempaa. Lyhyellä matkalla bussipysäkille olin märkä kuin uimasta tullut. Pojalla oli vaunuissa kuiva ja lämmin olo, mutta vaunujen kangas hikoili vesipisaroita. Ehkä sadesuojilla on tarkoituksensa...



Kauppareissu sujui onneksi ongelmitta. Mitä nyt bussissa meinasin teilata kanssamatkustajan kumoon, kun horjahdin kuskin kaasutuksesta. Ja unohdin mitä minun pitikään kaupasta hakea, joten ostin lakritsipussin sen sijaan. 

Kotimatkalla pidin jääräpäisesti kiinni periaatteesta, että sadesuojaa en laita koska on niin lyhyt matka kotiin. Ihan sama vaikka vetää tulee saavista kaatamalla. Minä eikä vaunut olla sokerista. 

Kahvia. Sitä minä tarvitsin, kun kotiovi aukesi. Oli toimittava ripeästi. Ikinä ei tiennyt, koska pikkupomo heräisi taas. Kuivat vaatteet, vessakäynti, pojan tsekkaus, porot esille ja kahvimitalla kahvia koneeseen. Siis siihen suodatinpaperiin, ei vesitankkiin niin kuin minä tein. 



Päivän paras hetki oli, kun mies tuli kotiin ja pääsin päiväunille. Ja sain kahvia.

ps. Tämä teksti on kirjoitettu kieli poskessa ja hieman asioita värittäen. Paitsi kahvikatastrofi. Se oli valitettavasti täyttä totta.


Maustaminen hukassa? Mausteet järjestykseen!

Innostuin Kodin Kuvalehden jutusta tehdä mökille valmiit mausteseokset, jolloin mausteet eivät jää pilaantumaan. Meillä ei ole mökkiä, mutta sekaisin oleva maustelaatikko, joka kaipaa kipeästi apua. Pitkin laatikkoa pyörivät erinäiset pippurit, yrtit ja suolat. Kanelit ja mintut. Laastarit ja maustepussit. Löydä tässä sitten tarvittava.

Kun mausteet on viimein saatu järjestykseen ja jokaiselle on oma paikkansa.


Suola ja mustapippurit ovat valitettavasti useimmat mausteet mitä käytän, vaikka pyrin muuhunkin. Ne ovat vain aina käden lähellä ja maustavat ruuan sopivasti. Vaikka ruuanlaitosta tykkäänkin, niin maustamisessa olen todella huono. Yhtä maustetta mukaan ja toista ripaus. Joskus onnistuu ja joskus ei. Mittasuhteet ja minä ei tulla toimeen. En myöskään muista mikä mauste sopi millekin. Ja ohjeiden suurta maustelitanjaa ei aina jaksa noudattaa.

Siksi ohjeet valmiisiin mausteseoksiin tuli tarpeeseen. Jauhelihalle ja kanalle omansa sekä erillinen yrttiseos. Näillä pitäisi päästä pitkälle.

Liha-, kana-, ja yrttimausteseokset saatiin kasaan osaksi jo löytyvistä mausteista. Loppu haettiin kaupasta.

Osa aineista löytyi onneksi jo omasta takaa. Pientä organisointia ja maustepurkitkin löytyivät valmiiksi. Kätevää. Ja loput mausteet löytyivät (osittain) kaupasta. Tosin tämäkin operaatio tuli suoritettua hieman soveltavalla kädellä. Jauhelihamauste on aikalailla sitä mitä ohjeessakin, mutta mittasuhteet eivät ihan osu yksiinsä. Kanamauste taas rakentui omalla sovelluksella, kun kaikkia mausteita ei ollutkaan saatavilla. Yrtit ovat tällä kertaa kaupan valmiista pussista, mikä näytti pyörivän avaamattomana laatikossa.

Jauhelihamauste

paprikajauhetta
savupaprikajauhetta
caynnepippuria
timjamia
oreganoa
mustapippuria

Oma versio kanamausteesta

paprikajauhetta
mustapippuria
currya

Samalla tuli siivottua ja järjestettyä kaikki uudelleen. Inventaariolle oli myös tarvetta. Huomasin, että alkuvuoden leipomisinnostuksen aikaan olin ostanut kolme leivinjauhetta ja kaksi ruokasoodaa. Ihan noin varmuuden vuoksi. Vinkkejä otetaan vastaan mihin leivinjauhetta ja ruokasoodaa saa kulutettua.


Nyt kun saisi laatikon pysymään siistinä. Onneksi aikoinaan Ikeasta hommatut maustekaapin järjestäjät ovat siinä isona apuna. Helpottaa kiireistä ruuanlaittoa edes hieman.


Ne hieman terveellisemmät lihapullat

Jos etsinnässä on keventäjän lihapullat, on tässä aika hyvä resepti. Noudatti sitten mitä ruokavaliota tahansa niin tämän käy terveellisyyskriteereihin. Kasvisversion saa vaihtamalla jauhelihan soijaksi ja juuston vegejuustoksi. Resepti on myös muna vapaa eli kananmunille allergiset voivat tätä syödä. 

Lihapullat valmistuvat nopeasti, mutta jos ei tykkää vihannesten leikkuusta niin ehkä tämä ei ole se oikea ruoka. Jos jääkaappi on täynnä nahistuvia kasviksia, on tämä resepti ehdoton minimoimaan ruokahävikkiä. 

Itse käytin lihapullia tehdessä kananmunaa, minkä takia pelti näytti tältä. 

Mitä pienemmäksi vihannekset silppuaa sitä paremmin pullat saa uppoamaan vannoutuneelle lihansyöjälle. Itse en siinä onnistunut ja sain kuulla tuomion, että maistuu oudolle. Omaan makuun lihapullat olivat kuitenkin oikein mainioita. Eli jos kaipaat lisää tapoja syödä vihanneksi kokeile ihmeessä. Resepti on alkujaan peräisin Karppaus.info sivustolta.

Itse en tykkää käyttää tarkkoja mittoja ruuanlaitossa, vaan aineksia menee silmämääräisesti arvioimalla. Siksi tämäkin resepti on sellainen. Jos tarkkoja  mittoja kaipaa, kannattaa kurkata ylläolevan linkin taakse. 

Terveelliset kasvispainotteiset lihapullat

Jauhelihaa
Sipulia (kesällä kevätsipulia varsineen)
Paprikaa
Kesäkurpitsaa
Juustoraastetta
Mausteita oman maun mukaan

Pilko kasvikset ja raasta kesäkurpitsa. Sekoita ainekset ja mausta oman maun mukaan. Muotoile pulliksi ja paista uunissa noin puolisentuntia 200 asteessa. 

Syö salaatin kanssa. Hiilaria kaipaava keittää seuraksi perunaa. 

Bon appetit!


Olen kyllästynyt kirpputoreihin

Rakastin koluta kirppiksiä. Etsinnän riemu oli isompi kuin löytämisen. Löydettävää oli vaikka kuinka paljon. Sisustustavaraa, vaatteita, kirjoja, astioita, kenkiä... kaikki kävi. Parasta oli kun sai kodin sisustettua pienellä rahalla kierrätetystä tavarasta. Viikonloput kierrettiin kirppiksiä. Oli lempipaikkoja, mistä löysi aina jotain. Oli kiva ostaa pikkurahalla, vaikka tarvetta ei olisikaan. Kyllä se löytyisi. Parasta oli kun metsästin tavaraa häihimme. Oli päämäärä.

Nyt. Nyt kaikki tuntuu niin turhalta. Miksi kirppistely ei ole enää hauskaa?

Kuva: Pixabay

Viime kuukausina on tullut siivottua kaappeja ja myytyä sekä lahjoitettua siinä sivussa tavaraa minkä on ehtinyt. Isoja summia ei ole kertynyt, koska olen halunnut tavarat nopeasti kotoa pois sekä olen huomannut, että isolla rahalla saat säilyttää tavaraa vielä kymmenenkin vuoden päästä. Aaveet ja yyveet, kysyn mieheltä ja nouto oharit on koettu.

Omat myynti-ilmoitukset hukkuvat, kun kaikki myyvät yhtäaikaa turhaa tavaraa. Myynnissä olevat tavarani tuntuvat jäävän nurkkiin pyörimään.
Kukaan ei halua ostaa enää mitään. Tavaraa on liikaa ja siihen hukkuu.

Miksi siis kiertäisin kirppiksiä ja täyttäisin niitä senttejä, jotka olen hetkeksi saanut siivottua tyhjäksi?

Tavara kirpputoreilla on myös usein kamalaa ja ylikallista. Miksi ostaisin käytettynä kalliimman kuin kaupasta? Miksi maksaisin tavaran tunnearvosta? Miksi ostaisin likaisen vaatteen? Miksi kirppispöydät on tungettu niin täyteen tavaraa ettei sieltä löydä enää mitään. Miksi kirppispöydästä ei saa enää omiaan takaisin vaikka myisi kuinka halvalla? Hankalaa. Kamalaa. Vaikeaa. Tylsää. Kaupat on täynnä kiinnostavampaa tavaraa kuin kirpputorit nykyään.

Kuva: Pixabay

Kaikki tuntuu niin tympeältä nykyään. Ostan kirppiksiltä lähinnä vauvanvaatteita mutta niitäkään en enää jaksa. Saan ilmaiseksi sukulaisten vanhoja. Vauvanvaatteita myydään myös yllättävän kalliilla hinnalla. En maksa 10 euroa vaatteesta, joka ehtii olla käytössä kuukauden. Lipasto on jo täynnä vaatteita, jotka ehtivät päälle vain hetkeksi. Ahdistaa vauvanvaatteet, joita käytetään vain kerran.

Tavara on vain hetken käytössä, koska sitä on liikaa. Eikä siitä pääse eroon. Kukaan ei halua ostaa. Ilmaiseksi pitäisi saada. On varaa valita. Vain trendikkäät tuotteet liikkuu eikä mikään vielä siisti ja käyttökelpoinen.

On ankeaa ostaa, kun tietää että tavarasta pitää vielä joskus päästä eroon. Käyttämätön tavara masentaa. Masentaa nähdä ne hirveät tavaramäärät, joita kukaan ei tarvitse ja jotka ovat vain loppujenlopuksi roskana luonnossa.

Kuva: Pixabay

Silti Tori.fi tulee avattua päivittäin. Silti tulee selattua Facebookin kirppisryhmät läpi. Onpahan tekemistä imettäessä. Ja onhan tämä nyt ekologisempaa kuin uutena ostaminen. Ainakin jos myös laittaa ostoksensa kiertoon eikä heitä aina käyttökelpoista tavaraa roskiin.

Jos vain tavaraa saisi oikeasti ostettua kirppishintaan. Muuten lopetan koko touhun ja säästän hermojani. Kunnes hetken päästä palaan, koska metsästäminen on koukuttavaa.

Asioita, jotka ilahduttavat...

Vauva-arki on yksinäistä. Välillä jopa masentavaa. Tylsää. Yksitoikkoista. Rutiininomaista. Käy välillä jopa työstä. Mieli käy matalalla ja tuntuu ettei kukaan välitä.

Siksi on tärkeää hetkeksi pysähtyä. Tiedostaa se hetki, kun jokin asia ilahduttaa.


1. Kukat

Rakastan kukkia. Ostaisin kukkia joka päivä, jos olisi rahaa riittämiin. Harmi että mieheni pitää kukkia lähinnä turhuutena eikä ymmärrä yhtään miksi hihkun ilosta pienestäkin kukkakimpusta. Kun sain pihalle vihdoinkin edes vähän kesäkukkia, on mieli tuntunut pirteämmältä kun saa joka päivä ihastella kaunista hortensiaa tai energisiä pelargioita.

2. Päivän ainoa kahvikupillinen

Koska imetän pyrin vähäiseen kahvin käyttöön. Siksi juon korkeintaan kaksi kupillista päivässä. Rajoituksen takia yleensä aamun sijoittuvasta kahvimukillisesta on tullut päivien pelastaja. Odotan että poju nukahtaa aamu-unilleen, jolloin saan nauttia kahvini rauhassa jostain hyvästä hömppäsarjassta nauttien tai netissä surffaten. Nykyään keittimeen eksyy Lidlistä löytynyt Italian Cafe, joka on taivaallisen hyvää tummapaahtoista kahvia. Alkoi kotona ollut Juhla Mokka maistua pahville hyvin nopeasti. Kahviin kuuluu aina mukaan desi punaista maitoa, koska rasvaton on litkua ja joskus, kun tiedän että lounasaika venyy, ruokalusikallinen kookosöljyä. On muuten hämmentävän hyvää.


3. Kosmetiikka

Käytän todella vähän mitään kosmetiikkaa pesuaineita ja dödöä nyt lukuunottamatta. Meikkaan vain silloin kun en kehtaa mennä meikittä jonnekin eli yleensä harvinaisille shoppailureissuille kaupunkiin tai juhliin. Mutta harvinaisuutensa takia kuorinta-aineen tai ylellisen voiteen käyttö piristävät kummasta mieltä. Samoin aina kun ehdin pestä kasvoni ja käyttää kasvovettä on olo kuin uudestisyntyneellä. Miten niin kiirettä pitää?


4. Kynttilät

Kesäaikaan kynttilöitä ei tule poltettua, mutta syksyllä alkaa taas sesonki. Kyllä te tiedätte. Viileä syysilta. Hämärä valaistus ja kynttilät palamassa. Teemuki. Viltti. Kirja tai hyvä elokuva. Ei siihen muuta tarvita.

5. Siivotut kaapit eli romujen hävittäminen

Jäin viime vuoden lopussa kotiin raskauden takia ja siitä asti olen toteuttanut päättymätöntä operaatiota kaappien tyhjennyksestä. Pari kierrosta on tehty ja kolmas nyt meneillään. En ymmärrä mistä sitä tavaraa riittääkään. Mutta olo on henkisestikin kevyt, kun on saanut kaappeja hieman tyhjemmäksi. Jostain syystä tyhjennysoperaatiot eivät vain näy, vaan koti tuntuu ahtaalta edelleen.

6. Mukavat kauppaostokset

Olen aina rakastanut kaupassa käyntiä. Täysi jääkaappi tai uusi kosteusvoide saa olon turvalliseksi. Paras kauppakassi on sellainen, jossa on saanut kohtuu hintaan täyteen hyvää ja terveellistä ruokaa, jotain mikä ilahduttaa mieltä ja pientä turhuutta.

7. Siivottu koti

Siisti koti on harvinaisuus ja siksi se pieni hetki, kun on jaksanut/ehtinyt imuroida tuntuu mahtavalta. Vauva-arjen keskellä pyrin siivoamaan aina pienen osion kerrallaan. Yhtenä päivänä pyykit ja tiskit, toisena imurointi, kolmantena vessan siivous ja niin edelleen. Jossain vaiheessa eletään sitä hetkeä, kun kaikki on tehty ja siistiä hetken enemmän. Haaveilen siivouspalvelusta.

8. Hetki hiljaista omaa aikaa

Jokainen vanhempi tietää mitä tarkoitan.

9. Onnistunut insta- ja/tai blogipostaus

Tästä on tullut hyvä harrastus, millä varmistan etteivät aivoni täysin sula kotona ollessa. Ja kun saan väsyaivosumultani tehtyä jotain mihin olen tyytyväinen, on olo mahtava.

10. Pikkujätkä

Yksi hymy riittää.


Itkua ja hyssyttelyä äiti-lapsi pilateksessa

Vihaan ryhmäliikuntatunteja. Kun rytmitajua ja ymmärrystä on yhtä paljon kuin sokealla viulistinorsulla, ovat kaikki vähääkään monimutkaisempia liikkeitä tarjoavat tunnit ovat yhtä helvettiä. Pardon my French.

Kahvakuula ja pilatestunnit ovat olleet ainoita lajeja, joista tykkään silloin joskus kun ryhmätunneilla kävin. Kyllästyin siihen suorittamisenmaku suussa tekemiseen ja siihen, että en voi tehdä omassa tahdissa liikkeitä.

Siksi fiilikset olivat aika jännittyneet, kun tänään kävin ensimmäistä kertaa ikinä äiti-lapsi pilatestunnilla. Itkeekö poika (koska eihän kenenkään muun lapsi koskaan itke...)? Meneekö kaikki aika pojan kanssa touhuamiseen? Mitä jos hän haluaakin syödä kesken tunnin? Mitä jos itkee väsykiukku? Mitä jos pitää vaihtaa vaippa? Mitä jos en pysy mukana? Mitä jos koko tunti menee ihan ohi? Mitä jos nolaan itseni? Oliko tämä tosi huono idea? Täällä on paljon uusia ihmisiä ja täysin uusi tilanne. Ahdistaa. Miksi minun piti ilmottautua tunnille? Kuukausi tätä viikottain. A P U A. Oliko tämä paskin idea ikinä?!

Kuva: Pixabay


Poika söi ennen tuntia ja tunnin lopussa. Itki alussa, itki kesken kaiken, märisi koko ajan, nauroi välillä, nukahti lopussa ja puolet tunnista meni ohi, koska yritin kaikella tahdollani viihdyttää poikaa ettei hän aloittaisi vuosisadan huutoa. Vaippa piti vaihtaa. En pysynyt mukana. Väsykiukku iski ja sitä vastaan taisteltiin. En todellakaan tajunnut kaikkia ohjeita. Ohi meni että vilahti.

Ja niin meni kaikilla muillakin. Kateellisina vilkuilin niitä äitejä, joiden vauvat köllivät tyytyväisenä koko 45 minuuttia. Kyllä meilläkin yleensä...

Parasta koko tunnissa oli että en ollut yksin. Ehdin keskittyä lantiopohjalihaksiini vain pätkän kerrallaan ja lopun aikaa hyssytin poju sylissä. Tai nostelin häntä käsillä ylöspäin ja leikittiin lentokonetta. Ja niin teki kaikki muutkin.

Hämmennyin niin tästä uudesta kokemuksesta, että kuvia ei tullut otettua tämän enempää.

Hälinää, itkua, kolinaa, ohjeita, hyssyttelyä... Koskaan en ole ollut yhtä eläväisellä pilatestunnilla. Kun joku lapsi alkoi itkeä, piti tarkistaa etteihän se ollut oma.

Liikkeitä oli vain muutama ja niillä koitettiin löytää lantiopohjalihakset ja saada niitä treenattua. Ei mitään hajua mitä ensi viikolla tehdään, mutta siellä meinaan olla. Eturivissä. Poika sylissä. Vaippa vaihdettuna, syötettynä ja valmiina ravaamaan salissa, jotta huutoa ei tulisi. Hymyssä suin. Jos ei muuta, niin eipähän tarvi olla yksin kotona.

Ja löydän lantiopohjalihakseni.

Kannattaako muovia oikeasti kierrättää?

Kirjoitin pieni hetki sitten kuinka aloitin muovin kierrätyksen. Alle kahdessa viikossa olen saanut  täyteen kaksi pussia muoviroskaa, jotka olen nakannut kärrylenkillä kierrätysastiaan. Sekajätettä tuntuu silti tulevan tavalliseen tahtiin. Mistä tätä roskaa kertyy ja onko tämä muovin erottelu nyt loppuviimein ihan järkevää?

Kuva: Pixabay

Löysin mielenkiintoisen blogitekstin missä asiaa oli ruodittu huolellisesti. Suosittelen tekstin kokonaan lukemista, vaikka nyt osittain sitä käsittelenkin. Teksti oli nimittäin niin hyvin kirjoitettu ja asiaan paneuduttu, että nyt pureskeltuani asiaa jonkin aikaa haluan heittää mukaan omat mielipiteeni asiaan.

Blogitekstin löydät täältä: Muoviroskan erilliskeräys - Onko muovin kierrätys oikeasti järkevää

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että muovilla on paikkansa. Se on muun muassa kustannustehokas tapa varmistaa ruuan säilyvyys ja näin ollen vähentää hävikkiä. Muovituotteet ovat myös pitkäkestoisia ja kestävät kovaa käyttöä. Esimerkiksi logistiikassa muovi hakkaa muut materiaalit täysin. Mielestäni siis muovilla on paikkansa enkä täysin kannata täyttä muovittomuutta, koska yksinkertaisesti se on mahdotonta ja vie myös luonnonvaroja. 


Muovituotteita suoraan omasta kodista.


Olen myös samaa mieltä siitä, että Suomessa on toimiva jätehuolto eikä meidän muoviroskamme ole osana Tyynenmeren muovihelvettiä. Paitsi silloin jos turistina hylkäät roskasi paikalliseen luontoon, mitä todella toivon että kukaan ei tekisi. Ei ulkomailla eikä kotosuomessa. 

Muovin kierrätys on helppoa. Jos tuote vaatii pesua kuumalla vedellä ja tiskiaineella, kannattaa mieluummin heittää muoviroska sekajätteeseen. 

Helsingin seudun ympäristöpalvelut ohjeistaa, että huuhtele tarvittaessa. Huuhteluksi riittää sellainen mikä eliminoi hajuhaitat. Muoviroskan ei siis tarvitse olla putipuhdas vaan puhdas siinä mielessä, että kestät säilyttää sitä kotonasi hetken ilman hajuhaittoja.

Toisin sanoen ei tarvitse saivarrella kuten lainaamani kirjoittaja tekee: 


 Mitä jos muovipakkauksessa onkin paljon foliota/alumiinikerrosta, esimerkiksi puolet? Tai muovipakkaus, jossa onkin noin 40 % kartonkia? Tai miten huuhdot pesuainepullon tai hammastahnatuubin? Nopea huuhtelukin on vähän suhteellinen käsite. Et kyllä saa puhtaaksi muovipakkausta, jossa on ollut marinoituja broilerinkoipia. Uskaltaisin väittää, että Pihtiputaan mummo sen kyllä kuitenkin tiskaa kuumalla vedellä täysin puhtaaksi, kun muovia kerran pitää kierrättää. Hän tuskin tajuaa, että hyöty kierrätyksestä häviää, kun hommassa käyttää kuumaa vettä, joka ei ole ympäristön kannalta enää järkevää. Se minkä muovin kierrätyksessä säästää, katoaakin lämpimän veden lämmitykseen. Jotenkin homma ei vaikuta oman järjenjuoksun mukaan ekologiselta.

Jos muovipakkauksessa on muutakin kuin muovia, on ehkä selkeintä heittää se sekajätteeseen. Pelkkää muovia olevia elintarvikepakkauksia on niin paljon tarjolla, että pulaa kierrätettävästä materiaalista tuskin on (toki riippuen jokaisen ostostottumuksista). Huuhteluksi riittää, kuten yllä sanottu, sellainen huuhtelu mikä eliminoi hajuhaitat sekä homekasvuston kasvun keräyspisteillä. Hammastahnatuubia ei siis tarvitse availla ja puhdistella, vaan sen voi laittaa kiertoon.

Pihtiputaan mummotkin alkaa olla kiinni nykypäivässä. Jos muutama yksittäinen henkilö ei osaa lukea ohjeistuksia kierrätykseen ja haluaa kasvattaa vesilaskuaan, se ei vielä tuhoa muovinkierrätyksen kokonaishyötyjä ja ole syy olla itse kierrättämättä.

Seuraavaksi kirjoittaja pohtii, että on ongelma kuinka muoviroskia ei saa laittaa sisäkkäin ja näin ollen muoviroska vie hirveästi tilaa. Itse kerään muovit isoon kankaiseen kassiin kevyesti päällekkäin kasaamalla. Kun kassi on täynnä (noin viikossa), vien sen keräyspisteelle missä muoviroskat tiivistetään puristimella. Toki jos keräyspiste on kaukana omilta kulkureiteiltä kannattaa muovin kierrätystä harkita uudelleen. Pitkät ajomatkat viikoittain todennäköisesti syövät kierrätyksen hyödyt.

Kierrätetän muovin ongelmana on se, että sen laatua on hankala jatkossa valvoa. Kierretetty muovi voi olla haitallista, koska se voi saastua säilytyksessä ja muovista voi jatkojalostuksessa että säilytyksessä irrota terveydelle haitallisia osia. Tähän melkein kaatuukiin muovin kierrätyksen kannattavuus. Tällä hetkellä muovia jatkojalostetaan uudestaan muun muassa kauppakasseiksi, putkiksi ja jätesäkeiksi sekä vaatteiden raaka-aineena.

Haluan kuitenkin uskoa, että tähänkin ongelmaan löytyy ratkaisu. Kun tietoisuus muovinkierrätyksestä lisääntyy ja siitä tulee yhtä luontevaa kuin muukin kierrätys, vähenee myös haitallisen ja likaisen muovin osuus. Näin positiivisesti ajatellen. Mielestäni kuitenkaan kierrätetyn muovin mahdollinen haitallisuus ei ole syy lopettaa kierrättämistä. Tiede ja tekniikka kehittyvät.

Kuva: Pinterest
Sitten on erikseen vielä laskelmat siitä kuinka kustannustehokasta ja luontoystävällistä on kuljettaa muovijätteitä ympäri Suomea Riihimäelle, missä sijaitsee tällä hetkellä ainoa muovin jatkojalostamo. Lainaamani kirjoittaja on laskenut nämä hienosti, joten kannattaa kurkata sieltä.

Kirjoittaja päätyy blogipostauksessaan siihen, että muovin kierrätys (tällä hetkellä) ei ole kannattavaa. Mielestäni se taas on vaikkakin todellisuudessa se ei vielä luo oikotietä luonnon pelastamiseen.

Kierrättämällä muovia säästetään öljyvaroja. Kierrättämällä luodaan myös sitä asenneilmapiiriä, että jokainen tavara jää jonkun vastuulle. Uskon, että muovin kierrätys alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan kuluttajien asenteisiin siinä, että kannattaako jotakin ostaa koska siitä on myös päästävä eroon. Ja eroon pääsy ei tarkoita luontoon tai vain roskiin heittämistä. Kuluttaminenhan on se avainsana oikeasti luonnonsuojelussa. Ja se mitä ostaa. Muovia voi vähentää jo hurjasti ostamalla muun muassa sellaista kosmetiikkaa mikä ei sisällä esimerkiksi muovihelmiä.

Faktahan on se, että muovin kierrätys on tällä hetkellä enemmän tunnekysymys kuin täysin järkiperäinen ratkaisu. Toisin sanoen kierrätyksen kannattavuuteen tai kannattamattomuuteen löytyy järkiperusteita täysin sen mukaan kokeeko asian omakseen vai ei. Voisin väittää, että lainaamani tekstin kirjoittaja alkujaankin on karsastanut ajatusta kierrättää muovia, vaikka on aiheesta kiinnostunut. Siksi hänellä tekstin lopputulema oli negatiivinen.

Itseäni kierrätys kiinnostaa ja siksi käännän sen kannattavaksi asiaksi. Vaikkakin myönnän, että pesen enemmänkin omaa ekologista omatuntoani kierrätyksellä kuin tietoisesti säästäisin luonnonvaroja. Mutta mielestäni se ei myöskään ole pelkkää pilipalitouhua. Pienistä teoista syntyy isoja puroja sanotaan, mutta se on myös asennekasvatusta.

Jokaisen kannattaa punnita huolellisesti omalta kohdalta kuinka kannattavaa kierrätys on. Onko keräysastiaa lähellä tai sujuvasti kulkureittien varrella? Kuinka paljon roskaa tulee ja minkälaista? Pitääkö kotitalouden muoviroskia pestä vai ovatko ne ns. puhdasta? Onko aikaa ja kiinnostusta tarkistaa, että tuote soveltuu kierrätykseen? Tosin tässä toimii hyvin nyrkkisääntönä se, että muovituotteet eivät sovi ja suurin osa (ellei jopa kaikki) elintarvikepakkauksista ovat kierrätystavaraa.

Loppuun vielä mielestäni mielenkiintoine ja havainnoillistava kuva eri muovityypeistä kotitaloudessa:

Kuva: Pinterest




#olisinpatiennyt

Olisinpa tiennyt valkolakki päässä, että on ihan ok muuttaa suunnitelmia lennosta. Olisinpa tiennyt, että on ihan hyväksyttävää olla vielä 19 vuotiaana vähän hukassa itsensä kanssa. Olisinpa tiennyt, että se mitä silloin luulin rakkaudeksi on kaukana siitä. Olisinpa tiennyt, että aikalisää voi ottaa ja pyytää muilta apua.

Olisinpa tiennyt, että on ihan hyväksyttävää olla heikko ja sanoa ettei jaksa eikä pysty. Olisinpa tiennyt, että koskaan ei saa verrata itseään muihin ja elää muiden odotusten mukaan. Olisinpa tiennyt, että olemalla aidosta oma itsensä on paljon mielenkiintoisempi persoona kun muita mukailevana ja myötäilevänä.



Olisinpa tiennyt, että joskus kannattaa kyseenalaistaa omat ajatuksensa siitä mitä on järkevää tehdä ja kuunnella mitä oma sydän sanoo. Olisinpa tiennyt, että mustavalkoinen kunnianhimo ei ole tie onneen. Olisinpa tiennyt, että vähemmälläkin yrittämisellä olisi selvinnyt. Olisinpa tiennyt, että kun itsea alkaa epäilyttää sitä kannattaa kuunnella eikä härkäpäisesti kuunnella sitä mitä luulee olevan oikein ja järkevää. Olisinpa tiennyt, että joskus saa luovuttaa kesken.

Se minkä tiesin oli, että oma sydän on oikeassa kun on liian pitkään onneton. Se minkä tiesin oli, että ole rehellinen itsellesi mutta sitä en tiennyt että pitää olla jopa silloin kun ei pidä siitä mitä sydän sanoo. Että joskus pitää kohdata se rehellisyys, vaikka se ei miellytä ja on pelottavaa.

Se minkä tiesin oli olla nuori ja vapaa ja vähän villi. Se minkä tiesin oli elää rohkeasti nuoren elämää. Jospa yhä tietäisin mitä on olla yhtä rohkea kuin silloin.

Olisinpa tiennyt silloin, että olin todella kaunis nuori nainen ja olin hoikka ja hyvässä kunnossa. Olisinpa tiennyt, että ei pitäisi kuunnella vaatekaupan vanhaa ja katkeraa myyjää joka käskee nuorta täysin normaalikokoista laihduttamaan, jotta näyttäisi nätimmältä valmistujaismekossaan. Olisinpa tiennyt, että itseään ja kehoaan pitää rakastaa, jotta näyttäisi lumoavalta. Olisinpa tiennyt, että kaksitoista vuotta myöhemmin katson kateellisena miten laiha ja nätti olin silloin.



Olisinpa tiennyt, että pitää kulkea pää pystyssä vaikka ei uskaltaisi. Olisinpa tiennyt, että edessä on vielä paljon hyvää. Olisinpa tiennyt, että vaikka silloinen parisuhde oli helvettiä tulen ottamaan siitä opikseni ja vielä tulen olemaan kiitollinen että koin sen kaiken. Olisinpa tiennyt, että ilman sitä tulevaa kiirastulta en olisi koskaan tavannut elämäni rakkautta ja loppuelämäni turvasatamaa.

Olisinpa tiennyt, että kahtatoista vuotta myöhemmin elät elämäsi onnellisinta, hämmentävintä, tunteellisinta, vaikeinta ja ihaninta aikaa.

ps. Kysyin mieheltäni mitä hän kertoisi nuorelle itselleen. Hän sanoisi, että hyvin menee että tulet elämään onnellista elämää ja saavuttamaan kaiken sen mitä haluat. Hän ei kuulemma kadu mitään mitä on kokenut eikä koe että niissä vaikeuksista minkä läpi hän on mennyt olisi mitään surkuteltavaa. Hän sanoisi, että olet ollut ja tulet olemaan hyvä tyyppi.

Tuon elämänasenteen kun oppisi itsekin.

Mietin mitä jää kun mä lähden täältä...

Olen hurahtanut valokuviin. Tai oikeastaan teettämään valokuvia ja kasaamaan niitä talteen albumeihin. Seinille on myös hiipinyt valokuvia tärkeistä hetkistä ja ihmisistä. Siinä missä konmarituksen hengessä ihmiset heittävät vanhoja kuvia pois ja raivaavat kaappeihin tilaa, minä tilaan lisää kuvia ja täytän kaapit muistoilla.


Minulle iski jo paniikki, kun tajusin että meillä ei ole yhtäkään kuvaa kummastakaan siltä ajalta kun olemme olleet kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla viettämässä railakasta opiskeluvuotta. Kehtaisiko sitä teettää niitä pikkuhumalassa otettuja vallattomia bilekuvia missä ollaan kieli poskella vähemmän edustavana. Haluaisiko poika nähdä vanhemmistaan sellaisia nuoruuskuvia?

Tällä valokuvainnostuksella rakennan pojallemme sitä muistijälkeä, jota hän voi esitellä omille lapsilleen. Tällaisiä muistoja ja tarinoita jätän meistä jälkeemme.



Digikuvat katoavat. Kaikki se mitä en nyt teetä paperikuvaksi on kadonnut muutaman vuoden päästä. Uskon että jo kymmenen vuoden päästä nyt koneella olevat kuvat ovat kadonneet aikapäiviä sitten. Jo muutama vuosi sitten levylle poltettuja kuvia ei voi katsoa, koska tekniikka on muuttunut liikaa.

Toisekseen valokuvat ovat kaunis osa sisustusta. Haaveilen tulevan omakotitalomme olkkarista, minne mahtuu kaunis kirjahylly täynnä valokuva albumeita ja kuvia kehyksissä. Sekä tietenkin ne tärkeimmät ja luetuimmat kirjat.

Tulipalosta pelastaisin laatikon, missä on kaikki valokuvat. Kuten varmaan aika moni muukin.



Isänpuolen suvullani oli vähän aika sitten epäviralliset sukujuhlat, missä tavattiin tuttuja ja tuntemattomia serkkuja ja pikkuserkkuja. Esillä oli vanhoja kuvia meistä jokaisesta lapsena ja nuorena. Ehkä joskus nyt teettämäni kuvat ovat esillä jossain samankaltaisissa sukujuhlissa. Ehkä niitä joskus kaivetaan esille, kun jälkipolvet haluavat tietää isovanhempiensa nuoruudesta. Se on aika hieno ajatus. Minulle sukuni vanhat kuvat ovat tärkeitä ja mielenkiintoisia. Toivottavasti ne ovat jatkossakin minua seuraaville jälkipolville.



Kuvat on tärkeitä. Valokuvat ovat ainoita konkreettisia muistoja mitä jää. On aika hienoa jättää jälkeensä historiaa, joka on joskus arvokasta jollekulle. Pojallemme ja muille mahdollisille tuleville lapsillemme, sisarustemme lapsille, heidän kaikkien jälkikasvulle...
Kummasti äidiksi tulo laittaa miettimään omaa jälkeään tässä maailmassa.

Cheekin sanoin:

Mietin mitä jää kun mä lähden täältä..


Kun työaika muutti muotoaan

Jännä huomata, miten käsite työajasta muuttuu yrittäjyyden myötä. Vähän niin kuin käsite omasta ajasta vauvan synnyttyä. Kumpaakaan ei nimit...

Luetuimmat