Mietin mitä jää kun mä lähden täältä...

Olen hurahtanut valokuviin. Tai oikeastaan teettämään valokuvia ja kasaamaan niitä talteen albumeihin. Seinille on myös hiipinyt valokuvia tärkeistä hetkistä ja ihmisistä. Siinä missä konmarituksen hengessä ihmiset heittävät vanhoja kuvia pois ja raivaavat kaappeihin tilaa, minä tilaan lisää kuvia ja täytän kaapit muistoilla.

Minulle iski jo paniikki, kun tajusin että meillä ei ole yhtäkään kuvaa kummastakaan siltä ajalta kun olemme olleet kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla viettämässä railakasta opiskeluvuotta. Kehtaisiko sitä teettää niitä pikkuhumalassa otettuja vallattomia bilekuvia missä ollaan kieli poskella vähemmän edustavana. Haluaisiko poika nähdä vanhemmistaan sellaisia nuoruuskuvia?

Tällä valokuvainnostuksella rakennan pojallemme sitä muistijälkeä, jota hän voi esitellä omille lapsilleen. Tällaisiä muistoja ja tarinoita jätän meistä jälkeemme.

Digikuvat katoavat. Kaikki se mitä en nyt teetä paperikuvaksi on kadonnut muutaman vuoden päästä. Uskon että jo kymmenen vuoden päästä nyt koneella olevat kuvat ovat kadonneet aikapäiviä sitten. Jo muutama vuosi sitten levylle poltettuja kuvia ei voi katsoa, koska tekniikka on muuttunut liikaa.

Toisekseen valokuvat ovat kaunis osa sisustusta. Haaveilen tulevan omakotitalomme olkkarista, minne mahtuu kaunis kirjahylly täynnä valokuva albumeita ja kuvia kehyksissä. Sekä tietenkin ne tärkeimmät ja luetuimmat kirjat.

Tulipalosta pelastaisin laatikon, missä on kaikki valokuvat. Kuten varmaan aika moni muukin.

Isänpuolen suvullani oli vähän aika sitten epäviralliset sukujuhlat, missä tavattiin tuttuja ja tuntemattomia serkkuja ja pikkuserkkuja. Esillä oli vanhoja kuvia meistä jokaisesta lapsena ja nuorena. Ehkä joskus nyt teettämäni kuvat ovat esillä jossain samankaltaisissa sukujuhlissa. Ehkä niitä joskus kaivetaan esille, kun jälkipolvet haluavat tietää isovanhempiensa nuoruudesta. Se on aika hieno ajatus. Minulle sukuni vanhat kuvat ovat tärkeitä ja mielenkiintoisia. Toivottavasti ne ovat jatkossakin minua seuraaville jälkipolville.

Kuvat on tärkeitä. Valokuvat ovat ainoita konkreettisia muistoja mitä jää. On aika hienoa jättää jälkeensä historiaa, joka on joskus arvokasta jollekulle. Pojallemme ja muille mahdollisille tuleville lapsillemme, sisarustemme lapsille, heidän kaikkien jälkikasvulle...
Kummasti äidiksi tulo laittaa miettimään omaa jälkeään tässä maailmassa.

Cheekin sanoin:

Mietin mitä jää kun mä lähden täältä..