Suattaapi olla perheloma Savossa

Miehellä on lomaa heinä-elokuun vaihteessa, joten tasan yhdeksi vaihtoehdoksi jää matkalle lähtö. Rakastamme reissaamista ja matkustamista uusiin paikkoihin, mutta tänä vuonna menoa hidastaa perheen uusi pikkupomo. Ulkomaanmatka jää vielä haaveeksi ja toteutuksen alle sitten joskus, mutta eihän Suomi ulkomaille häviä.

Pari vuotta sitten teimme häidemme jälkeen niin sanotun esihäämatkan ja ajelimme autolla sinne minne nokka näytti pitkin rannikkoseutua. Nyt olisi vuorossa toinen pää Suomea, kun pohjoinenkin alkaa olla nähty. Aattelimma suunnata kohti Savoa päämääräänä Savonlinna.

Tosin Savonlinna on täynnä väkeä oopperajuhlien takia tuohon aikaan, mutta jos sitä vuokraisi mökin lähikunnista ja ajelisi päiväreissulle Savonlinnaan. Haluaisin nähdä Savonlinnan linnan mutta oopperajuhlien takia siellä ei varmaankaan (eikä muutenkaan) pääse kunnolla rattaiden kanssa kulkemaan. Jääköön se siis odottamaan sitä aikaa kun pikkupomo on kasvattanut omat jalat allensa.

Mutta mikä olisi sitten sitä parasta antia Savossa? Minne mennä? Mitä nähdä? Mitä syödä? Mikä on Savon perinneherkku? Minne tuolloin neljä kuukautisen lapsen kanssa voi mennä ja missä tämän ikäisen kanssa olisi paras paikka yöpyä?

Ylipäätään mitähän sitä pitäisi huomioida, kun matkakumppanina on pieni ihminen, joka vaatii erikoisjärjestelyjä joka käänteessä. Neljä kuukautinen on toki eriasia kuin nyt oleva kuusi viikkoinen mutta vaunut, tissit (eli ruokaa), vaatetta ja vaippoja tarvitaan silti mukaan. Ja nukkumapaikka, koska äiti ja isi ei meinaa nukkua lomaöitä pikkupomo sylissä.

Taukoja pitää toki pitää vaikka ajomatka onneksi on vain viisi tuntia suuntaansa. Onneksi tuon ikäisen voi vielä laskea viltin päälle eikä se katoa siitä, jos selkänsä hetkeksi kääntää. Ruokakin on helppo järjestää, kun se kulkee mukana ihan omasta takaa.

On se jännää. Eka reissu perheenä tulossa.

(Kuvat pixabay)

Ne pienet yksityiskohdat

Koti siivottu. Vauva nukkuu. Lasissa limsaa ja ihan kohta tulee vieraita. Telkkarista tulee hömppää. Tämän pienen rauhallisen hetken ajan voi fiilistellä näitä pieniä yksityiskohtia, mitkä tekevät meidän kodista kodin.

Kodikasta lauantaita!

Viherpeukalo ei asu täällä

Minä ja kasvillisuus ei olla kavereita keskenämme. Joskus ainoa viherkasvini oli kuollut kaktus ja meni vuosia ennen kuin edes tajusin ylläpitäneeni zombietason kaktusta. Suurin ylpeyden aiheeni oli muratti, joka pysyi hoivissani elossa neljä vuotta. NELJÄ VUOTTA. Uskomaton saavutus siihen nähden että keskimääräinen elinaika talouteni vihereliöille on noin kuukausi (hyvällä tahdolla).

Tällä hetkellä mittari tikittää heinäkuussa saamallani anopinkielellä. Taistelussa ollaan 50/50-tasolla. Tilanne voi kallistua kumpaan suuntaan koska vaan ja hyvin nopeastikin sinne huonompaan suuntaan tällä nykyisellä keskittymiskyvyllä. Anopinkieli näyttää siltä, että se ei oikein itsekään tiedä haluaisiko enää elää vai voittaisiko positiivinen elämänasenne sittenkin.

Kaikki kukat kuolevat hoidossani noin 98% varmuudella kuivuuteen. Vaikka keskeisellä sijainnilla kodissamme on liitutaulu, jossa lukee isolla: KASTELE KUKAT JOKA PÄIVÄ. Kastelinko? No en.

Nyt on meneillään vedonlyönti minun ja mieheni kesken, koska lahjaksi saatu orkidea kuolee. Ollaan tilanteessa, että ihan kohta mutta vielä sinnitellään. Toistaiseksi vasta puolet kukinnoista ovat kuivahtaneet ja tippuneet. En tiedä mitä tapahtui vaikka olen hoitanut kukkaa kuin no kukkaa kämmenellä kirjaimellisesti Googlen kertomia ohjeita noudattaen.

Elämme jännän äärellä joka päivä, kun laskemme jäljelle jääneet kukinnot. Tiukan keskustelun alla on, että lasketaanko mukaan vielä jäljelle jääneet lehdet vai vedetäänkö tiukka raja kukintojen määrään. Eikö olekin hyvä, että pitkässä parisuhteessa voidaan edelleen keskustella älyllisesti haastavista ja päivän polttavista aiheista?

Meillä on mennyt myös lukuisa määrä leikkokukkia viimeaikoina roskiin, koska meille on sattuneesta syystä kannettu niitä useasti. Rakastan leikkokukkia mutta sydämeni itkee aina niiden hetkellisyyden takia. Niin lyhyen ajan niin kauniita ja ihania. Niin nopeasti kuihtuvia, haisevia ja inhottavia.

Takapihamme kasvillisuudesta ei ehkä kannata edes keskustella. Meillä on kukkaperenna jossa ei kasva mikään muu kuin rikkaruohot kovista yrityksistä huolimatta. Nurmikko jolla on pälvikalju. Mansikkamaa, jossa mansikoilla on ihan oma tahtonsa sekä vadelmapensas, joka kapinoi sille annettuja rajoja vastaan.

Joka kesä ostan pelargonioita ja joka talvi ne kuolevat vaikka kuinka yritän talvehdittaa niitä.

Haaveilen omasta ryytimaasta, mutta minusta tuntuu että se on enemmänkin utopiaa. Mutta koskaan ei saa sanoa ei koskaan.

Ehkä minustakin joskus vielä tulee oman elämäni puutarhuri ja kirjoitan kaikille kaltaisilleni kasvivammaisille teoksen: Flowers For Dummies.

Tosielämän Speden pelit

Luulin edellisessä ammattissani olevan kiirettä. Deadline oli käsite, jonka olisi voinut tatuoida jokaisen työntekijän otsaan. Deadline ei myöskään ollut mikään vitsi. Se oli tarkka raja siinä onnistuitko työssäsi vai et. Sitä ei siirretty mihinkään. Deadline oli ja pysyi armottamalla paikallaan. Jokainen työtunti vei sitä kohti vääjämättä. Siksi luulin tietäväni mitä on työskennellä kiireessä.

Todellakin l u u l i n tietäväni.

Nyt huomaan eläväni kolme viikkoisen pomon alaisuudessa jatkuvaa tosielämän Speden pelejä. Pelataan aikaa vastaan nopeudessa ja tarkkuudessa samaan aikaan, kun sireeni huutaa vieressäsi muistuttaen miten älyttömän hidas ihminen olet.

Kurkkua leivänpäälle leikatessa saa huomata, miten tarkkuudessa on hiomista. Kiireessä viipaleista tulee ihan liian paksuja ja välipala/iltapala/lounas/päivällisleipää on vaikea syödä yhdellä kädellä toisen käden varmistaessa, että armollinen pomo saa itse syödä rauhassa.

Suihkussa käynti vastaa Amazin Race:n nopeuskilpailua, kun pitää ehtiä pestä itsensä, kuivata, rasvata, pukea ja ehkä jopa harjata hiuksensa ja pestä hampaansa siinä välissä mitä on annettu syötön ja yksinoloon hermostumisen välissä. Aina kun ruoka ei ehdi tyynnyttää pomoa rauhalliseen uneen.

Huomaan pelaavani mielessäni sitä nappula nopeustestiä ja häviäväni joka kerta. Elän arkea, jossa deadline on ihan joka hetki.

Kauhulla odotan aikaa, kun kolme viikkoinen pomo kasvattaa juoksevat jalat allensa saatika siihen aikaan, kun näitä pomoja on useampi vaatimassa palvelua. Näihin aikoihin pitäisi vielä hoitaa työelämäkin. Harrastaa ja pitää itsensä edes joskus ihmisen näköisenä.

Voi apua.

Kuulen mielessäni muiden kauemmin deadline alla eläneiden myötätuntoiset ja ehkä hieman ivalliset pään nyökytykset. Nii-in. Tätä se on. Se menee ohi. Mitäs teitte. Tätä se kaikilla on. Totu siihen. Kyllä se menee joskus ohi, viimeistään 18 vuoden päästä.

Ja sitä tuntee itsensä tyhmäksi. Tottakai minä tiesin tämän. Tottakai tiesin että elämä muuttuu ja kiire on elämäni ainoa vaihde. Tottakai tiesin, että aikaa sille mitä itse haluaisin tehdä ei ole. Tottakai tiesin, että saan organisoida kalenteriani ja hyödyntää jo solmittuja avustus- ja avunantosopimuksia runsaalla kädellä. Tottakai tiesin, että kampaajalle tai hierojalle meno vaatii palaverikierroksen siitä kuka siirtyy määräaikaiseen työsuhteeseen pomon alaisuuteen. Tiesin ja tiesin ja tiesin ja silti kukaan ei kertonut minulle.

Kukaan ei kertonut minulle, että nukkumaan meno voi tuntua ahdistavalta ja päivällä voi pelätä tulevan yön pitkiä tunteja. Kukaan ei kertonut, että vähillä yöunilla ei tarkoita vajaita viiden tunnin unia vaan maksimissaan kolmen tunnin unia, jotka saat nukkua puolentunnin pätkissä. Kukaan ei myöskään kertonut, että tästä huolimatta päivät saattavat mennä luonnon omalla hormooni dopingilla kuin parhaallakin piristeidenkäyttäjällä. Kukaan ei kertonut, että se pomo jonka rekryprosessi oli pitkä, harras ja pettymyksiä täynnä olisi elämäsi vaikein mysteeri tulkita oikein. Ja kaikista nopein ikinä antamaan suorinta palautetta. Kukaan ei myöskään kertonut, että kun pomon tiukat käskyt lopulta on tulkinnut oikein on olo kuin olympia voittajalla maratoonjuoksun jälkeen. Varsinkin jos ylipäällikön käskynjako sijoittuu yövuoroon.

Kukaan ei kertonut, että ilmoittauduit loppuelämäsi oravanpyörään, jossa pysyvinä tunteina ovat huoli, murhe, pelko, ylpeys ja rakkaus.

Niin se rakkaus. Harvemmin sitä pomoaan rakastaa. Tähänkin se tunne on tullut hiljalleen kuin hitaasti avautuva kukka. Se syntyi varovaisena tunteena, kun ensimmäinen haparoiva hakemus ilmestyi testitikun ruudulle. Se vahvistui kun rekrykierroksella tarkkailtiin, että kanditaatin elintoiminnot vastaavat vaatimuksia. Se syttyi kukkaansa, kun pomo viimein saapui ensimmäiseen työvuoroonsa hieman kiukkuisena hankalasta työmatkasta. Ja siitä se on hiljalleen syvän ihmetyksen kautta kasvanut joka päivä niin ettei se koskaan voi saavuttaa rajojansa.

Onko tuo ihmeellinen huutava, suloinen, söpö, ihan kohta hymyilevä pieni käärö todella minun lapseni? Olenko minä todellakin äiti? Onko elämäni todellakin loppuajan tätä? Ihmeellisen rakasta kiirettä jatkuvan deadlinen alla.


Kuvat kuvapankista.

Arki kotona

Meillä arki on ihan samanlaista kuin muuallakin. Pestään pyykit, tiskataan astiat, käydään kaupassa, ihmetellään elämää, kasvatetaan pientä ihmistaimea, haaveillaan omakotitalosta, matkustetaan jos aika ja raha osuvat yhteen, syödään TODELLA hyvin, tuskaillaan painon kanssa, laihdutetaan, lihotaan, katsotaan leffoja, riidellaan, rakastetaan syvääkin syvemmin, pussataan, löhötään sohvalla ja siivotaan taas kerran.

Arkikotoilun pohjana on Instagramtili (löydät @arkikotoilua) joka lähti liikenteeseen äitiyslomalaisen tylsistä päivistä ennen vauvaa. Nyt päivät ovat vähän vähemmän tylsiä, mutta äitiyslomalainen kaipaa silti älyllistä tekemistä ja sormet kirjoittamista. Kun aikaa älylliseen on miten sattuu ja kiinnostuskin esittää älyllistä olentoa riippuu täysin nukutuista tunneista ja suklaan ja kahvin määrästä, on blogi täydellinen väline pitää ajatustoiminta kunnossa.

En lupaa täällä olevan mitään ihmeellistä. Lupaan täällä olevan rehellistä ja kaunistelematonta sekä huumorilla höystettyä raakaa arkea. Ihan siksi, että ihmiset on uteliaita ja rakastavat tirkistellä muiden elämään (senkin pikkupervot <3). Raaka arki taasen tarkoittaa harkittuja ja vähemmän harkittuja kännykkäräpsäisyjä siitä mikä milloinkin kiinnostaa. Instan puolella tämä on tähän asti tarkoittanut sisustuskuvia, tuokiokuvia arjesta, taidekuvia mitä nyt milloinkin. Kaikki kuitenkin aikalailla oman kodin sisältä ja siellä eletystä arjesta. Kuvauspiiri tulee laajenemaan vaunulenkkien myötä pikkuhiljaa, kun keksin itseäni kiinnostavia kuvausjuttuja.

Blogin puolella raaka arki tarkoittaa kuvien aukikirjoittamista: sisustusjuttuja, ruokaa, vauva-arkea (en tiedä mitään vauvojen merkkimuodista, en tule puhumaan siitä mitään), tunnelmapaloja, syvällistä pohdintaa itseäni kiinnostavista aiheista (huh) ja vähemmän syvällistä pohdintaa samoista ja muista aiheista. Eli ihan nyt mitä milloinkin.

Tämä kaikki on puhdasta harratustoimintaa ja kaikki tulee suoraan sydämestä.

Niin ja lopuksi.

Olen sellainen ihan tavallinen 30 vuotias tuore äiti. Esikoisemme syntyi maaliskuussa kauan odotettuna ja kovasti rakastettuna. Minulla on kaksi ammattia. Toinen korkeakoulusta saatu ja toinen sen perään ammattikoulusta. Takana on työttömyyttä, pätkätöitä, yrittäjyyttä ja nyt äitiyslomaa, jonka aikana pitäisi keksiä mitä oikeasti haluan tehdä isona. Miehen kanssa meillä on haaveena ja toteutuksen alla rakennuttaa omakotitalo.

Tervetuloa mukaan!