Viherpeukalo ei asu täällä

Minä ja kasvillisuus ei olla kavereita keskenämme. Joskus ainoa viherkasvini oli kuollut kaktus ja meni vuosia ennen kuin edes tajusin ylläpitäneeni zombietason kaktusta. Suurin ylpeyden aiheeni oli muratti, joka pysyi hoivissani elossa neljä vuotta. NELJÄ VUOTTA. Uskomaton saavutus siihen nähden että keskimääräinen elinaika talouteni vihereliöille on noin kuukausi (hyvällä tahdolla).

Tällä hetkellä mittari tikittää heinäkuussa saamallani anopinkielellä. Taistelussa ollaan 50/50-tasolla. Tilanne voi kallistua kumpaan suuntaan koska vaan ja hyvin nopeastikin sinne huonompaan suuntaan tällä nykyisellä keskittymiskyvyllä. Anopinkieli näyttää siltä, että se ei oikein itsekään tiedä haluaisiko enää elää vai voittaisiko positiivinen elämänasenne sittenkin.

Kaikki kukat kuolevat hoidossani noin 98% varmuudella kuivuuteen. Vaikka keskeisellä sijainnilla kodissamme on liitutaulu, jossa lukee isolla: KASTELE KUKAT JOKA PÄIVÄ. Kastelinko? No en.

Nyt on meneillään vedonlyönti minun ja mieheni kesken, koska lahjaksi saatu orkidea kuolee. Ollaan tilanteessa, että ihan kohta mutta vielä sinnitellään. Toistaiseksi vasta puolet kukinnoista ovat kuivahtaneet ja tippuneet. En tiedä mitä tapahtui vaikka olen hoitanut kukkaa kuin no kukkaa kämmenellä kirjaimellisesti Googlen kertomia ohjeita noudattaen.

Elämme jännän äärellä joka päivä, kun laskemme jäljelle jääneet kukinnot. Tiukan keskustelun alla on, että lasketaanko mukaan vielä jäljelle jääneet lehdet vai vedetäänkö tiukka raja kukintojen määrään. Eikö olekin hyvä, että pitkässä parisuhteessa voidaan edelleen keskustella älyllisesti haastavista ja päivän polttavista aiheista?

Meillä on mennyt myös lukuisa määrä leikkokukkia viimeaikoina roskiin, koska meille on sattuneesta syystä kannettu niitä useasti. Rakastan leikkokukkia mutta sydämeni itkee aina niiden hetkellisyyden takia. Niin lyhyen ajan niin kauniita ja ihania. Niin nopeasti kuihtuvia, haisevia ja inhottavia.

Takapihamme kasvillisuudesta ei ehkä kannata edes keskustella. Meillä on kukkaperenna jossa ei kasva mikään muu kuin rikkaruohot kovista yrityksistä huolimatta. Nurmikko jolla on pälvikalju. Mansikkamaa, jossa mansikoilla on ihan oma tahtonsa sekä vadelmapensas, joka kapinoi sille annettuja rajoja vastaan.

Joka kesä ostan pelargonioita ja joka talvi ne kuolevat vaikka kuinka yritän talvehdittaa niitä.

Haaveilen omasta ryytimaasta, mutta minusta tuntuu että se on enemmänkin utopiaa. Mutta koskaan ei saa sanoa ei koskaan.

Ehkä minustakin joskus vielä tulee oman elämäni puutarhuri ja kirjoitan kaikille kaltaisilleni kasvivammaisille teoksen: Flowers For Dummies.