Tosielämän Speden pelit

Luulin edellisessä ammattissani olevan kiirettä. Deadline oli käsite, jonka olisi voinut tatuoida jokaisen työntekijän otsaan. Deadline ei myöskään ollut mikään vitsi. Se oli tarkka raja siinä onnistuitko työssäsi vai et. Sitä ei siirretty mihinkään. Deadline oli ja pysyi armottamalla paikallaan. Jokainen työtunti vei sitä kohti vääjämättä. Siksi luulin tietäväni mitä on työskennellä kiireessä.

Todellakin l u u l i n tietäväni.

Nyt huomaan eläväni kolme viikkoisen pomon alaisuudessa jatkuvaa tosielämän Speden pelejä. Pelataan aikaa vastaan nopeudessa ja tarkkuudessa samaan aikaan, kun sireeni huutaa vieressäsi muistuttaen miten älyttömän hidas ihminen olet.

Kurkkua leivänpäälle leikatessa saa huomata, miten tarkkuudessa on hiomista. Kiireessä viipaleista tulee ihan liian paksuja ja välipala/iltapala/lounas/päivällisleipää on vaikea syödä yhdellä kädellä toisen käden varmistaessa, että armollinen pomo saa itse syödä rauhassa.

Suihkussa käynti vastaa Amazin Race:n nopeuskilpailua, kun pitää ehtiä pestä itsensä, kuivata, rasvata, pukea ja ehkä jopa harjata hiuksensa ja pestä hampaansa siinä välissä mitä on annettu syötön ja yksinoloon hermostumisen välissä. Aina kun ruoka ei ehdi tyynnyttää pomoa rauhalliseen uneen.

Huomaan pelaavani mielessäni sitä nappula nopeustestiä ja häviäväni joka kerta. Elän arkea, jossa deadline on ihan joka hetki.

Kauhulla odotan aikaa, kun kolme viikkoinen pomo kasvattaa juoksevat jalat allensa saatika siihen aikaan, kun näitä pomoja on useampi vaatimassa palvelua. Näihin aikoihin pitäisi vielä hoitaa työelämäkin. Harrastaa ja pitää itsensä edes joskus ihmisen näköisenä.

Voi apua.

Kuulen mielessäni muiden kauemmin deadline alla eläneiden myötätuntoiset ja ehkä hieman ivalliset pään nyökytykset. Nii-in. Tätä se on. Se menee ohi. Mitäs teitte. Tätä se kaikilla on. Totu siihen. Kyllä se menee joskus ohi, viimeistään 18 vuoden päästä.

Ja sitä tuntee itsensä tyhmäksi. Tottakai minä tiesin tämän. Tottakai tiesin että elämä muuttuu ja kiire on elämäni ainoa vaihde. Tottakai tiesin, että aikaa sille mitä itse haluaisin tehdä ei ole. Tottakai tiesin, että saan organisoida kalenteriani ja hyödyntää jo solmittuja avustus- ja avunantosopimuksia runsaalla kädellä. Tottakai tiesin, että kampaajalle tai hierojalle meno vaatii palaverikierroksen siitä kuka siirtyy määräaikaiseen työsuhteeseen pomon alaisuuteen. Tiesin ja tiesin ja tiesin ja silti kukaan ei kertonut minulle.

Kukaan ei kertonut minulle, että nukkumaan meno voi tuntua ahdistavalta ja päivällä voi pelätä tulevan yön pitkiä tunteja. Kukaan ei kertonut, että vähillä yöunilla ei tarkoita vajaita viiden tunnin unia vaan maksimissaan kolmen tunnin unia, jotka saat nukkua puolentunnin pätkissä. Kukaan ei myöskään kertonut, että tästä huolimatta päivät saattavat mennä luonnon omalla hormooni dopingilla kuin parhaallakin piristeidenkäyttäjällä. Kukaan ei kertonut, että se pomo jonka rekryprosessi oli pitkä, harras ja pettymyksiä täynnä olisi elämäsi vaikein mysteeri tulkita oikein. Ja kaikista nopein ikinä antamaan suorinta palautetta. Kukaan ei myöskään kertonut, että kun pomon tiukat käskyt lopulta on tulkinnut oikein on olo kuin olympia voittajalla maratoonjuoksun jälkeen. Varsinkin jos ylipäällikön käskynjako sijoittuu yövuoroon.

Kukaan ei kertonut, että ilmoittauduit loppuelämäsi oravanpyörään, jossa pysyvinä tunteina ovat huoli, murhe, pelko, ylpeys ja rakkaus.

Niin se rakkaus. Harvemmin sitä pomoaan rakastaa. Tähänkin se tunne on tullut hiljalleen kuin hitaasti avautuva kukka. Se syntyi varovaisena tunteena, kun ensimmäinen haparoiva hakemus ilmestyi testitikun ruudulle. Se vahvistui kun rekrykierroksella tarkkailtiin, että kanditaatin elintoiminnot vastaavat vaatimuksia. Se syttyi kukkaansa, kun pomo viimein saapui ensimmäiseen työvuoroonsa hieman kiukkuisena hankalasta työmatkasta. Ja siitä se on hiljalleen syvän ihmetyksen kautta kasvanut joka päivä niin ettei se koskaan voi saavuttaa rajojansa.

Onko tuo ihmeellinen huutava, suloinen, söpö, ihan kohta hymyilevä pieni käärö todella minun lapseni? Olenko minä todellakin äiti? Onko elämäni todellakin loppuajan tätä? Ihmeellisen rakasta kiirettä jatkuvan deadlinen alla.


Kuvat kuvapankista.