Kun vanha traditio kuoli juhannuksena

Tämä juhannussa ollaan anoppilassa. Saa äitikin levätä, kun on anoppi, joka jaksaa innostua vielä neljännestä lapsenlapsesta ja haluaa hoitaa vauvaa. Se tarkoittaa minulle rauhallista saunahetkeä miehen kanssa, hyvin nukuttua yötä sekä päiväunia. Voin myös rauhassa lukea, kun appivanhemmat seurustelevat pojan kanssa. Tuntuu ihan lomalta.

Loma jatkuu vielä lauantainakin, kun kaarramme vanhempieni mökille. Siellä jatkuu sama homma. Saan rauhassa syödä ja olla, kun mummu hoitaa ja hoivaa. Onni on isovanhemmat, jotka haluavat olla lapsenlapsensa kanssa.


Juhannus anoppilassa tarkoittaa myös rantasaunaa ja kaunista järvimaisemaa. Juhannus anoppilassa tarkoittaa kuitenkin myös konkreettisesti muuttunutta elämää. Enää ei kerry ystäviä mukaan rantasaunalle. Enää ei grillata ja tuijotella nuotiota yömyöhään. Nyt ollaan jokainen missä lie. Omien lasten kanssa anoppiloissa, mummoloissa, kotona.

Haikeana tulee katseltua rantasaunan nuotiopaikkaa. Tuolla me vielä viime vuonna oltiin yhdessä. Vähän jo harvenneena joukkona mutta yhdessä. Tuolla me vielä pari vuotta sitten oltiin kaikki. Viettämässä keskikesän juhlaa, koska kenelläkään ei ollut mielessäkään muuta vaihtoehtoa. Haluttiin ehdottomasti olla keskenämme. Vaihtaa kuulumiset. Luoda uusia muistoja. Kerrata vanhoja muistoja. Skoolata kihloille, naimisiin menemisille, syntymäpäiville. Kiusata vauvauteluilla.






Yhtäkkiä ne vauvautelut ovat täyttä totta. Vauvat ovat syntyneet tai syntymässä. Nyt puhutaan ihan eri luokan sammumisista ja oksenteluista ja juomamääristä. Eikä siinä mitään, mutta kun niistä ei puhuta enää kasvotusten. Niistä puhutaan puhelimessa.

Juhannukset ystävien kesken on vietetty. Ainakin joksikin aikaa. Vaikka ystävillämmekin on taapero ikäisiä lapsia, niin silti jostain syystä nyt kaarretaan jokainen muualle kuin sinne missä ennen yhdessä juhlittiin. Itsestäänselvyytenä ettei olla enää yhdessä.

Ehkä vielä joskus taas kokoonnumme yhdessä grillin, saunan ja seurustelun merkeissä. Lapset menevät siinä mukana. Leikkivät keskenään. Ehkä vielä joskus...



Haikea fiilis. Vaikka vanhemmuutta en pois vaihtaisi niin jotenkin nyt juhannuksena huomaa konkreettisesti elämän muuttuneen. Yksi vaihe elämästä on loppunut.

Kun jokin asia on sanaton traditio monta vuotta, ei juhla tunnu enää juhlalta. Saako sitä vielä kokea joskus sitä huoletonta iltaa, kun aika saa kulua, juoma virrata ja naurun raikaa? Ei huolta huomisesta. Ei aikaista herätystä. Ei vastuuta ja velvollisuutta. Jotenkin näin kolmekymmentä täytettyä aikuisuus iski kylmän käden kasvoille. Sinun huolettomat ryyppyiltasi on nyt käytetty.





En kaipaa sitä humalaa enkä todellakaan krapulaa. Kaipaan sitä aikaa ystävien kanssa, kun on aikaa. Kun jokainen haluaa olla juuri siinä missä yhdessä ollaan. Nuotion äärellä vesisateessa, koska nyt on juhannus ja silloin ollaan ulkona. Kaipaan sitä fiilistä, kun heräillään yhdessä ja mennään aamusaunaan. Ollaan vaan.

Hei ystävät. Minulla on ikävä teitä. Vaikka olemme yhteydessä usein, niin silti. Kaipaan teitä. Sitä nuorekasta tyyppiä siellä vanhemmuuden takana. Kaipaan sinua ystäväni, joka ei vielä pari vuotta sitten tiennyt vaipoista mitään ja tuttipullo tarkoitti hauskaa vitsiä.

Ennen kaikkea kaipaan sitä sanatonta yhteisymmärrystä siitä, että vietetään aikaa yhdessä. Tietoa siitä, että varmasti nähdään pian.



Kuvat vuosien varrelta juhannuksen vietosta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kun työaika muutti muotoaan

Jännä huomata, miten käsite työajasta muuttuu yrittäjyyden myötä. Vähän niin kuin käsite omasta ajasta vauvan synnyttyä. Kumpaakaan ei nimit...

Luetuimmat