Itkua ja hyssyttelyä äiti-lapsi pilateksessa

Vihaan ryhmäliikuntatunteja. Kun rytmitajua ja ymmärrystä on yhtä paljon kuin sokealla viulistinorsulla, ovat kaikki vähääkään monimutkaisempia liikkeitä tarjoavat tunnit ovat yhtä helvettiä. Pardon my French.

Kahvakuula ja pilatestunnit ovat olleet ainoita lajeja, joista tykkään silloin joskus kun ryhmätunneilla kävin. Kyllästyin siihen suorittamisenmaku suussa tekemiseen ja siihen, että en voi tehdä omassa tahdissa liikkeitä.

Siksi fiilikset olivat aika jännittyneet, kun tänään kävin ensimmäistä kertaa ikinä äiti-lapsi pilatestunnilla. Itkeekö poika (koska eihän kenenkään muun lapsi koskaan itke...)? Meneekö kaikki aika pojan kanssa touhuamiseen? Mitä jos hän haluaakin syödä kesken tunnin? Mitä jos itkee väsykiukku? Mitä jos pitää vaihtaa vaippa? Mitä jos en pysy mukana? Mitä jos koko tunti menee ihan ohi? Mitä jos nolaan itseni? Oliko tämä tosi huono idea? Täällä on paljon uusia ihmisiä ja täysin uusi tilanne. Ahdistaa. Miksi minun piti ilmottautua tunnille? Kuukausi tätä viikottain. A P U A. Oliko tämä paskin idea ikinä?!

Kuva: Pixabay

Poika söi ennen tuntia ja tunnin lopussa. Itki alussa, itki kesken kaiken, märisi koko ajan, nauroi välillä, nukahti lopussa ja puolet tunnista meni ohi, koska yritin kaikella tahdollani viihdyttää poikaa ettei hän aloittaisi vuosisadan huutoa. Vaippa piti vaihtaa. En pysynyt mukana. Väsykiukku iski ja sitä vastaan taisteltiin. En todellakaan tajunnut kaikkia ohjeita. Ohi meni että vilahti.

Ja niin meni kaikilla muillakin. Kateellisina vilkuilin niitä äitejä, joiden vauvat köllivät tyytyväisenä koko 45 minuuttia. Kyllä meilläkin yleensä...

Parasta koko tunnissa oli että en ollut yksin. Ehdin keskittyä lantiopohjalihaksiini vain pätkän kerrallaan ja lopun aikaa hyssytin poju sylissä. Tai nostelin häntä käsillä ylöspäin ja leikittiin lentokonetta. Ja niin teki kaikki muutkin.

Hämmennyin niin tästä uudesta kokemuksesta, että kuvia ei tullut otettua tämän enempää.

Hälinää, itkua, kolinaa, ohjeita, hyssyttelyä... Koskaan en ole ollut yhtä eläväisellä pilatestunnilla. Kun joku lapsi alkoi itkeä, piti tarkistaa etteihän se ollut oma.

Liikkeitä oli vain muutama ja niillä koitettiin löytää lantiopohjalihakset ja saada niitä treenattua. Ei mitään hajua mitä ensi viikolla tehdään, mutta siellä meinaan olla. Eturivissä. Poika sylissä. Vaippa vaihdettuna, syötettynä ja valmiina ravaamaan salissa, jotta huutoa ei tulisi. Hymyssä suin. Jos ei muuta, niin eipähän tarvi olla yksin kotona.

Ja löydän lantiopohjalihakseni.