Päivä alkoi ihan hyvin. Vauva heräsi ihan ihmisten aikaan. Söi ja nukahti. Yöllä oltiin herätty vain kaksi kertaa syömään, joten yökin oli mennyt ihan nätisti. Vauva nukkui sylissä imetystyynyyn tuettuna, joten oli hetki aikaa lukea. Omaa aikaa heti aamusta. Luksusta.
Sitten se tuli. Vessahätä. Vauva varovasti omaan sänkyynsä ja peitto päälle. Tutti suuhun ja posken silitys, kun vaarallisia merkkejä heräämisestä oli havaittavissa. Jalat ristissä ihan hiljaa, jotta vauva ei herää.
Ensimmäinen huuto tuli heti, kun olin saanut laskettua vessanpöntön kannen alas ja asettanut itseni pöntölle. Ja huuto jatkui lujempaa samassa tahdissa, kuin koitin hoitaa asiani nopeasti. Miten käsienpesu voi olla yhtäkkiä hidasta?
Eikä se siihen loppunut. Huuto ja kitinä jatkuivat samalla varmuudella kuin kylmä juhannus. Meillä olisi ollut aikataulu. Kymmeneksi piti ehtiä vauvakahvilaan ja sinne oli puolentunnin kävelymatka. Suihkussa olisi käytävä ja aamupala syötävä. Ja juuri tänään iski maailman pahin sylintarve.
 |
| Univaje vai kahvin tarve? |
Kun on puolitoista tuntia aikaa käydä suihkussa, syödä aamupala, pestä hampaat, imettää vauva, vaihtaa vaatteet ja vaippa, pukea omat vaatteet, varmistaa että hoitolaukussa on kaikki tarvittava, muistaa pakata mukaan kahvilan jälkeen hoidettavat asiat, paketoida postiin laitettava myyntivaate, kammata hiukset, varmistaa että naama ei punoita, muistaa dödö, vaihtaa vauvan vaipat ja vaattet uudestaan, imettää hetki ja syödä aamupala loppuun, on lopputulos se että suihku korvaantui kainaloiden pesulla ja dödöllä sekä kiinni olevilla hiuksilla. Aamupala jugurtilla ja myyntivaatteen pakkaus pikaisella kääräisyllä muovipussiin.
Matkalla oli pakko poiketa kaupassa hakemassa edes jotain mikä pitäisi nälkää. Smoothie ja suklaapatukka eivät ole sellaisia, mutta ainoat, jotka pystyi syömään lennosta kävellessä. Tietenkin vauva nukahti vasta, kun oltiin tekemässä lähtöä.
Sääennuste kertoi, että oli sadepäivä. Vauva oli puettu sitä varten ydintalveen sopivilla varusteilla. Olin muistanut jopa ottaa sadetakin itselleni vauhuihin. Sekä sateenvarjon ja vaunujen sadesuojan. Paha vaan että muistin vaunusuojan olemassaolon vasta perillä.
Kun vauvakahvilaan oli vain kymmenen minuutin kävelymatka, taivas repesi. Tai oikeastaan raottui ja päästi ilmoille muutamia varoittavia pisaroita. Sellaisia jotka sanovat, että nyt olisi viisasta pukea päälle sadetakki ja laittaa sadesuoja vauhuihin. Sellaisia pisaroita, joista muut tietävät, että kohta sataa ja kunnolla.
Sen sijaan kiskaisin sadetakin päälle vasta, kun huppari alkoi tuntua nihkeältä ja vaunukangas oli täynnä pisaroita. Sadesuojan vaunuihin muistin todellakin vasta, kun näin vauvakahvilan edustalla rivin nätisti sadesuojilla suojattuja vaunuja. Silloin kaivoin ensimmäistä kertaa ikinä suojan esille ja totesin sen olevan epäkäytännöllisin suoja koskaan. Ei muuta kuin suoja vaunujen päälle näön vuoksi. Ainakin saatoin hetken esittää kuuluvani joukkoon. Olevani se fiksu äiti, joka estää vaunuja kastumasta.
Yleensä irrotan hoitokassin ensin vaunuista ja vasta sen jälkeen nostan pojan pois vaunuista. Yleensä. Nyt epäkäytännöllinen sadesuoja hämmensi minua niin paljon, että nostin pojan pois, taiteilin suojan yhdellä kädellä paikalleen ja tappelin yhdellä kädellä hoitolaukun kiinnittimet auki. Siinä vaiheessa olin kiitollinen, että vauvakahvilaan sai mennä oman aikataulunsa mukaan. Jostain syystä kuitenkin kaikki olivat vain paikalla jo hyvissä ajoin ennen kymmentä tuijotellen pitkään, kun taaperran paikalle naama punaisena, hiukset likaisena, vauva roikkuen sylissä ja huppari märkänä.
Kun olemme pari tuntia rupatelleet niitä näitä ja minä kertonut tapani mukaan pari härskiä vitsiä siitä kuinka poikamme on löytänyt kätensä ja lutkuttaa sitä koko ajan, oli aika poistua. Olin nolannut itseäni sosiaalisesti taas tarpeeksi, ja poika ilmoitti kiukkukitinällä mielipiteensä asiaan. Väsykiukku alkoi ja tilanne oli ennakoitava ennen vuosisadan huutoa. Viis siitä, että ulkona satoi kaatamalla.
Tietenkin poika nukahti sillä samalla sekunnilla, kun oli pukenut ulkovaatteet päälle ja laittanut hänet varovasti vauhuihin. Sadesuojan olin käärinyt takaisin vaunujen alaosaan, koska mielestäni sen läpi en päässyt tarpeeksi usein tarkkailemaan hengittäähän lapsi yhä. Sitä paitsi menisimme bussilla kauppaan eikä ulkona nyt niin kovaa satanut.
Ei niin. Siellä satoi vielä lujempaa. Lyhyellä matkalla bussipysäkille olin märkä kuin uimasta tullut. Pojalla oli vaunuissa kuiva ja lämmin olo, mutta vaunujen kangas hikoili vesipisaroita. Ehkä sadesuojilla on tarkoituksensa...
Kauppareissu sujui onneksi ongelmitta. Mitä nyt bussissa meinasin teilata kanssamatkustajan kumoon, kun horjahdin kuskin kaasutuksesta. Ja unohdin mitä minun pitikään kaupasta hakea, joten ostin lakritsipussin sen sijaan.
Kotimatkalla pidin jääräpäisesti kiinni periaatteesta, että sadesuojaa en laita koska on niin lyhyt matka kotiin. Ihan sama vaikka vetää tulee saavista kaatamalla. Minä eikä vaunut olla sokerista.
Kahvia. Sitä minä tarvitsin, kun kotiovi aukesi. Oli toimittava ripeästi. Ikinä ei tiennyt, koska pikkupomo heräisi taas. Kuivat vaatteet, vessakäynti, pojan tsekkaus, porot esille ja kahvimitalla kahvia koneeseen. Siis siihen suodatinpaperiin, ei vesitankkiin niin kuin minä tein.
Päivän paras hetki oli, kun mies tuli kotiin ja pääsin päiväunille. Ja sain kahvia.
ps. Tämä teksti on kirjoitettu kieli poskessa ja hieman asioita värittäen. Paitsi kahvikatastrofi. Se oli valitettavasti täyttä totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti